Ihan pieni hetki.

Kolmen
minuutin hiljaisuus. Mies lähti Haitulan ja Tatin kanssa hakemaan isointa partiosta. Vauva nukkuu sohvalla minun vanhoissa potkuhousuissa.
Vaellan kameran kanssa päämäärättömästi ympäri kotia. Täällä on hyvä olla.
Tyttöjen huoneeseen saatiin vihdoin verhot ikkunaan. Valkoiset ohuet. Kesää odottaen.
Haitula on kerännyt hyllylleen aarteitaan. Taulut ja laukku, sinne leikattiin aiemmin tänään paperinuket ja niiden vaatteet.
Olin hetken ulkona ilman vauvaa. Ehkä kymmenen minuuttia korkeintaan, enempää en olisi tahtonutkaan. Niistä muutamasta osasin iloita. Siellä tuoksuu kevät. Lokit lentää taivaalla. Hiekotushiekka rapisee askelten alla.
Viikonloppuna ulkoillaan vauvankin kanssa hetki jos sää sallii.

Uusi neuletakki.

Tänään
oli se päivä, kun isoin tyttö sai pukea uuden neuletakin kouluun päälle. Viimeisen langanpään päättelin kaksi minuuttia ennen hänen kouluun lähtöä. Hieman jäi viime tinkaan jälleen. Vaan valmiiksi tuli ja se on pääasia. Ja kun on mieluinenkin niin sekin on hyvä. Ei mennyt ne neulotut tunnit hukkaan.

Puuvillainen neuletakki isoimmalle
Ohje: Top down garter stitch yoke vest hihoilla.
Puikot: 5mm
Lanka: Araucanian Nature Cotton, 500g.
Muuta: Neuloin samalla mallilla Haitulalle takin viime kesänä ja ainakin se on osoittautunut käytössä enemmän kuin hyväksi. Paljon on käytetty, samanlaista elinkaarta toivoisin tällekin. Haitulan takki on jo pakattu odottamaan pikkusiskoa, koska se kävi liian pieneksi.

Neuvola
käynnistäkin selvittiin. Pikkuinen on kasvanut hyvin ja muutenkin asiat on mallillaan. Painoa oli nyt 4400g (täten uusi lempinimeni olkoon kermameijeri) eli painoa on tullut kuudessa päivässä 700g. Päivän ohjelmassa on ollut neuvolan lisäksi ihastuttavan Pitsikirjan selailua ja lukemista. Imettäessä tuollaisia kauniita kirjoja lueskelee enemmän kuin mielellään.

Hyvä päivä kaiken kaikkiaan. Hyvä arki.

Viikon vanha.

Pieni
on tänään viikon. Aika juoksee.
Eilen irtosi napatynkä. Tänään mies meni töihin. Eilen jännitin tätä päivää, sen sujumista. Tänään en enää ehtinyt.

Viikon
vanha tuijottelee silmiin. Ja kun juttelen yrittää selvästi kohdistaa katsettaan, aukoo suutaan ja niitä hymyjä. Voi niitä hymyjä!
Vaipat kastuu litimäriksi - hyvä! Maitoa tulee hyvin. Imetysasentoa joudun hakemaan nytkin, ihan niin kuin kolmen edellisenkin kanssa, mutta ehkä se alkaa hiljalleen sujua. Rinnanpäät ei enää tunnu tuskasen kipeiltä.

Huomenna pitäisi uskaltautua tiimin kanssa ulos. Ensimmäinen neuvolakäynti odottaa. Veikkaan, että painoa on tullut jo lisää. Reidet on ainakin neidillä selvästi pyöristymään päin.

Lauantaina.

Aamu
alkoi ihanalla aamiaisella. Mies teki teeleipiä ja isommat tytöt (ajatella Haitulakin on nyt iso tyttö!) kattoivat pöydän. Ulkona tihkutti. Pöydän ääressä meidän koko perhe. Pienin omassa korissaan ja sitten isin sylissä. Tuntuu hyvältä. Siltä, että tämä perhe on nyt kokonainen.

Vauva on ihana. Isommat sisarukset eivät ainakaan toistaiseksi ole osoittaneet mustasukkaisuuden merkkejä. Isoin kertoo miten hän saa vauvan itkun rauhoittumaan silittelemällä pienen vatsaa. Haitula ihmettelee sitä napaa. Ja Tatti... Tatti vaan on. Hän ei ole oikein sanonut juuta eikä jaata koko vauvasta. Hän leikkii ritareillaan, legoillaan, kuuntelee satukasetteja ja kutsuu vauvaa pikku-A:ksi.

Huomaan, että istuessani lösötän äärettömän huonossa ryhdissä. Vatsalihaksista ei ole tietoakaan ja enää vauva ei ole masussa pitämässä ryhtiä kurissa. Vedän napaa sisään ja oikaisen selän suoraksi.

Olen
viettänyt näitä ensimmäisiä päiviä vauvan kanssa nauttien. Tuijottelen vauvaa tuntikaupalla ja muu maailma hukkuu kaiken sen taakse. Pyydän isompia lapsia luokseni, luen heille ja olen valtavan onnellinen, että mies hoittaa arkea. Minä saan olla vaan vauvalle.
Asutaan makuuhuoneessa. Tuoksu on pehmeä. Makea. Vaihdetaan pään ja rinnan alle puhdasta liinaa. Ollaan saman peiton alla.
Annan sormeni ja pieni puristaa. Vien kasvot ihan lähelle hänen kasvojaan, jutustelen. Silitän poskea. Ja hän hymyilee! Kyllä hän hymyilee, olkoon kuinka tahatonta vain, niin minä pahkahdun. Näiden pienten hymyjen ääreen.

Ensimmäisenä
iltana vauvan syntymän jälkeen itketti eikä siitä oikein tahtonut tulla loppua. Päivä oli ollut ilmeisen rankka ja moni juttu oli mennyt hieman eri tavalla kuin olin toivonut.
Synnytys käynnistyi eri tavalla kuin aiemmat. Lapsiveden menoon. Jalat tärisi.
Sairaalassa kätilö sanoi, että en olisi saanut kävellä itse sinne, kun vauva ei ollut kunnolla kiinnittynyt. En tiennyt. Sydän hakkasi ja kiittelin, että kaikki oli hyvin.
Aamulla yhdeksältä supistukset eivät olleet vieläkään napakoituneet. Yhdeltätoista vasempaan kämmenselkään laitettiin kanyyli ja oksitosiinia tippumaan. Hiljakseen.
Synnytys käynnistyi. Supistukset säännöllistyi.
"Äiti ymmärtää, ettei voi päästä veteen tipan vuoksi, " synnytyskertomuksessa lukee. Niin, ymmärsinhän minä sen. Toki, ei sähkölaitteita ja vettä samaan paikkaan. Vaan kyllä se harmitti.
Nojasin vasten miestä, ja kun supistus tuli vieritin hiljaisia kyyneleitä hänen olkapäähänsä. Ehkä he luuli, että itkin sitä kipua.

Kolmelta ruinasin itseni suihkuun. Miten vesi tekikään hyvää. Torkuin kuuman suihkun alla ja nautin.
Neljältä supistukset koveni ja kätilön mukaan vauva oli vielä tosi ylhäällä.
Pyysin ilokaasua. Oli mahdottoman typerä olo. Ei tälläinen pää kuulu synnytyssaliin ajattelin ja silti jatkoin ilokaasun hengittelyä. Ehdotin miehelle, että nyt voisit kertoa niitä huonoja vitsejäsi. Saattaisin ehkä nauraakin. Ja sitten ihan yhtäkkiä kivut koveni.
Myöhemmin kätilö sanoi, että ehkä ilokaasu saikin minut kokemaan kivun entistä kovempana. Joillekin se kuulema tekee niin. Luulen, että hän oli oikeassa. Silti hengitin ilokaasua lopun synnytyksen. Kenties se oli enemmän sitä, että sain keskittyä johonkin muuhun kuin synnyttämiseen. Siihen, että hengitän syvään ja kuulen sen.
Tuli valtavan kuuma ja ponnistutti. Riisuin kaiken pois. Hiki valui, eikä mitenkään päin ollut hyvä. Pyysin jakkaraa. Kun se tuotiin pääni oli niin puuroinen, että en uskaltanut siihen.
Nousin sängylle siihen puoli-istuvaan. Ponnistusta toisensa perään. Lasta maailmaan.
Pidin silmiä suljettuna. Mies oli vieressä. Kuuntelin kätilön ohjeita.


Suljettujen luomien takana oli vihreä pilvi ja minä sen sisällä.


Sattui enemmän kuin koskaan aiemmin samassa tilanteessa. Sanoin sen ääneenkin. Ja sitten taas ponnistin. Vauvan pää syntyi. Sitten kätilö komensi napakasti, että nyt en saa ponnistaa, vaikka ponnistuttaisi. Koko vartaloni heilui ja kätilö teki työtään. Auttoi lapsen hartiat ulos.
Seuraavana päivänä kerrottiin, että vauvan sydänäänet oli heikentyneet aikalailla tuossa vaiheessa ja siksi oli tärkeää saada vauva pian ulos. Kohtu oli työntänyt vauvaa kovasti ja kätilö auttanut. Minä keskityin täysin siihen, että en ponnista. Kuuntelin ohjeita. Synnytyksessä olo on alkukantainen vaan kaiken sen äärelläkin minä muistan, että kätilö tietää, kuinka tilanteessa tulee toimia. Minä teen työtä, mutta kuuntelen neuvoja. Näin tärkeän asian äärellä ei uskalla ruveta touhuamaan omiaan.

Syntyi tyttö. Pieni, rakas, ihana. Yhdeksän pisteen pienokainen. Tummatukkainen prinsessa.

Syntyi istukka. Eikä verta mennyt.

Lapsi nostettiin rinnalle ja ihan kohta hän tarttui ensimmäisen kerran rintaan. Oli siinä tunnin ja imi vain. Ja molemmilla meistä hyvä olla.

Punnitukset ja minä suihkuun. Synnytyksessä auttanut kätilö oli saattamassa jo toista lasta maailmaan. Toinen kätilö kertoi, että hänen pojallaan on sama nimi kuin meidän kohta viisi vuotiaalla. Ja sitten, että perhehuoneita ei ole.
Perhehuoneita ei ole. Miehen pitää mennä yöksi kotiin. Perhehuoneita ei ole ja miehen pitää mennä yöksi kotiin. Itkin.
Mielessä kävi ajatus, että minä lähden vauvan kanssa myös. En jää tänne yksin. En ilman häntä. Miten minä ja vauva pärjätään keskenään?

Osastolla itkeskelin pitkin iltaa. Mies piti lähellään ja minä olin ihan varma, että en pärjää. Että ei tästä tule mitään. Ei ilman häntä. Tässä tilanteessa hän on minulle enemmän kuin kaikki se turva, mitä tarvitsen.
Oloni oli niin kovin pieni ja avuton. Ja kainalossani toinen, vielä pienempi ja avuttomampi.
Onneksi hän tietää, miten minut saa rauhalliseksi.
Kun miehen piti lähteä voin jo ihan hyvin. En enää itkenyt. Vauva oli minun kainalossa, huone hämärä. Pieni nukkui.
Jossain vaiheessa yötä kätilö kävi. Vauva nukkui. Minä yritin nukkua, mutta ei siitä tullut mitään. Tuli jälkisupistuksia.
Ihmettelin tuota pientä. Puoli vuorokautta aiemmin hän oli vielä minun mahassa. Ja nyt siinä, minun vieressä. Siliteltävänä. Rakastettavana. Ihan omana.

Seuraavana
aamuna mies tuli ja minulla oli hyvä olla. Me pärjättiin koko yö vauvan kanssa. Me pärjättiin ensimmäinen yö ja pärjätään vastakin!
Iltapäivällä kätilö tuli ja käytiin synnytys läpi. Kerroin, että vaikka eilen itketti niin nyt on hyvä. Ja synnytys oli myös hyvä, vaikka en päässytkään veteen ja loppurutistus tuntui kovin rajulta. Kerroin, että moni juttu meni toisella tavalla kuin olin ajatellut, mutta onni on terve lapsi. Ja äiti.
Kerroin myös sen, että minusta on tärkeää olla synnytyskessä läsnä. Ja olen kokenut, että nämä synnytykset, missä minulla ei ole ollut epiduraalipuudutusta ovat mahdollistaneet sen. Olen pystynyt toimimaan selvemmin. Aina se sattuu, mutta ajattelen, että se kuuluu asiaan. Ja kipu on jotain sellaista, mitä ei voi selittää tai verrata muuhun. Mutta kaiken sen kivun kestää, koska tietää mitä siitä seuraa.
Oma lapsi.

Olen
viettänyt näitä ensimmäisiä päiviä vauvan kanssa nauttien. Vaikka synnys sattuikin ja ensimmäisenä iltana itketti kovasti nyt on hyvä. Maito on noussut rintoihin. Vauva syö, nukkuu ja kakkaa. Hetkittäin valvoo pidempään. Silloin niitä tummansinisiä silmiä tuijottaessani tiedän, että hän näkee enemmän kuin muut.

Tämän
lapsen syntymisellä oli varmasti suuri tarkoitus. Hän syntyi päivälleen yhdeksän kuukautta siitä, kun rakas Tyyne-Mummoni nukkui pois. Tiedämme kenen nimen lapsi saa yhdeksi omistaan.
Taistosta tuli Tyyne.
Ja vaikka raskausaikana jo tiesimme, että tämä lapsi on todennäköisesti tyttö tuntui masuvauva Taistolta, sen alkuraskaudessa nähdyn unen takia.
Vaan nyt ei ole enää Taistoa, on vaan pieni, joka kertoo koko nimensä meille joku kaunis päivä. Siihen saakka on pieni, vauva. Tyyne-tyttö.

Hei pieni.

Perheeseemme

syntyi maanantaina 22.3. klo 16:50 tytär. 4095g ja 53 cm. 

Sydän on onnesta sykkyrällä. Pää miettii ihmeellisyyksiä ja mieli rakentaa vahvempaa alustaa rakkauden kasvaa. 

Edellisen blogitekstin kommenttiketju on lämmittänyt valtavasti sekä minua että Timoa. Kiitos teille kaikille mukana eläneille!

Kello
01:31. Herään lapsivesien menoon. Herätän miehen. Makaan kyljelläni sängyssä ja ihmettelen. Tälläistäkö tämä nyt on, lämmin aalto jalkojen välissä. Seuraava ajatus on, että yhtään ei ole supistanut ja onneksi ei vaihdettu päivällä lakanoita.
Mies soittaa lastenvahdin. Minä vaapun vessan kautta suihkuun. Vettä valuu koko ajan. On niin jännittävää, että tärisen. Pidän kiinni pyykinpesukoneesta ja soitan Haikaranpesään.
Käyn suihkussa, puen ja näpytän muutamalle valitulle tekstiviestin. Mies ottaa minusta kuvia. Supistukset napakoituu hiljalleen. Pyörittelen alaselkää ja pidän leuan rentona.
Ajattelen, että vähän voin olla turhamainen. Laitan hiukset letille. Vähän ripsiväriäkin.

Kello
2:27. Lapsenvahti on tulossa Kumpulan kohdalla. Supistuksia tulee alle viiden minuutin välein ja ne tuntuu alaselässä.

Ihan kohta saan pitää vauvaa sylissä.  Ihanaa alkavaa viikkoa!

Suoraa saumaa.

Tänään
laitoin laina-Singerin laulamaan. Kaivoin kaapissa ikuisuuden lojuneet kankaat esille, passitin miehen silitysraudan varteen ja aloin surruutella. Iltapäivässä sohva sai muutaman uuden tyynynpäälisen, olohuone verhot ja ikkuna puhtaat lasit. Halli uuden pöytäliinan ja keittiöstäkin tuli oikea mamman pesä, kun ompelin sinne viimein Finlaysonin Ruusumuumista verhon. On sellainen olo, että olen todellakin tehnyt jotain, kun työn jäljen huomaa ympärille katsoessaan.

Aamulla
piipahdettiin koko perheen voimin kirpputorilla. Kotiin tullessa ajattelin, että seuraavan kerran menen vasta vauvan kanssa. Jotain pientä sieltä tarttui tänäänkin mukaan. Kaikista paras löytö oli varmaan Suomen kartta palapeli 50 sentillä. Se on luultavasti jostain 70- tai 80-luvulta. Itärajan takana pelissä on Neuvostoliitto. Peli on kyllä aika hankala lapsille, mutta harjoitus tekee mestarin!

Kiipesin
muuten portaat tänne seitsemänteen. Alan ryhtyä selkeästi epätoivoisiin tekoihin ja kokeilemaan kaikkea mahdollista, mistä jonkun synnytys on ehkä joskus saanut pontta. Tahdon vauvan mahanahkan tälle puolelle hetihetinytnyt! Se on nimittäin jo 40+4 ja kaikki valmiina.

Aloitin
melkein kirjoittamaan, että tämä on ollut tavallinen lauantai. Hetken mietittyäni päädyin kuitenkin, että ei tämä ole ollutkaan.
Eilen illalla saatiin vieraita ja tänä aamuna noustessani kodissamme pyöri neljä sukupolvea. Laitettiin aamupalaa, sitten lähdettiin kirpputorille. Mummi, tätini ja minä. Mies jäi pyörittelemään kotia kuuden lapsen kanssa.
Kirpputorisaalis oli taas oikein mukava. Merirosvo-Tatti sai merirosvon lakin, Haitula uuden palapelin ja isoA kumisaappaat. Vauvaa varten löysin kanssa muutaman vaatteen, oikeastaan ensimmäiset selvästi siihen toiseen sukupuoleen väreillä vahvasti liitettävät bodyt. Katsotaan onko tuntumani vauvan sukupuolesta oikea sitten, kun hän syntyy ja oliko rakenneultran tehnyt kätilö oikeassa. Jännää.

Kun
vieraat jatkoivat matkaansa me neulottiin isomman tytön kanssa hetki. Hänellä on työn alla pieni laukku, minä olen neulonut huivia eteenpäin. (Yhdet lempikorviksistani muuten sopivat tosi kivasti tuohon tulevaan huiviin. Korviksista voin kiittää Tirpanaa, jolta olen saanut ne lahjaksi.)
Haitula ja Tatti pyörittelivät sormiaan helmikipossani ja luonnollisesti levittivät ne sitten myös pitkin lattioita. Onneksi siivosivatkin. Minusta ei oikein ole lattialle kyykkimään. Tuntuu nimittäin, että Taisto on painunut entistä alemmas lantioon. Vessahädän tunne on alituinen, mutta tosiaan se on vaan se tunne...
Viime yönä nukuin vähän levottomasti, vahdin koko ajan, että enhän vaan käänny selälleni. Haitulakin mönki viereen ja jossain vaiheessa oli niin kuuma, että hiki vaan valui.

Päivän
ohjelmassa oli myös yhdet synttärit ja notkuva herkkupöytä. Suklaakakkua, lakuja, keksejä, fetarullia ja kaikkea muuta ihanaa. Pohjaton mahani tykkäsi. Veikkaan, että vaaka ei. Mutta kyllähän tässä täytyy kerätä energiaa niihin tuleviin koitoksiin?

Kuu
kumottaa ja minua nukuttaa. Luulen, että lauantai-iltani jatkuu peiton alla unipuuhissa. Kauniita unia teillekin!

40+2.

Minä
olin ennen se, joka heräsi meidän perheestä viimeisenä. Viime aikoina asetelma on keikahtanut ihan kallelleen. Tänä aamunakin olin jo kuudelta hereillä. Kevätkö sen tekee vai raskaus? Ei kai sillä oikeastaan ole väliä. Kun ei nukuta niin ei nukuta ja kerta ei väsytäkään niin ei varmaan ole syytä huoleen. Kukutaan sitten ja nukutaan myöhemmin.

Aamupäivällä
olin sitten jo puoli kymmeneltä ihan naatti. En väsynyt niin, että olisin halunnut nukkua, mutta uupelo iski. Vedin sohvalle pitkäkseni ja kuuntelin sivukorvalla Tatin ja Haitulan puuhia. Merirosvo- ja prinsessajutut on olleet loppuviikon hitit.
Tatti kulkee musta rusetti silmillä ja tiirailee olohuoneen ikkunasta merelle, kahdesta vessapaperirullasta ja jeesusteipistä kootulla, kaukoputkella.
Haitulalle piti piirtää aarrekartta. Karttaan tarvittiin aarteen paikan lisäksi banaanipuu, talo ja kuusimetsä. Kysyin löytääkö hän aarteen näillä ohjeilla. Tyttö katsoi minuun ja sanoi vaan, että kyllä lehmä sen löytää ja unohti koko kartan.

Iltapäivällä
kävin neuvolassa. Sellaisen pikavisiitin. Kaikki oli kunnossa.
Huomattiin vaan terveydenhoitajan kanssa, että ollessani selälläni Taiston sydänäänet muuttuu, heikompaan suuntaan. Kuulema kohtu painaa jo sen verran paljon selkäpuolella olevia verisuonia, että se voi vaikuttaa vauvan oloon. Sykkeeseen ja liikkumiseen. Olisi ollut kiva tietää aiemmin.
Olen minä jonkin verran selälläni ollut. Kauan ei tietenkään pysty, mutta hetkittäin. Nyt sainkin ohjeen kölliä aina kyljellään tai sitten ihan istua. Vauva on liikkunut ihan hyvin.

Kotiin
tultua olin taas ihan valmista kauraa. Turvauduin ystävääni tietokoneeseen ja laitoin lapsille elokuvan pyörimään. Itse heittäydyin sängylle pitkäkseen, virkkailin siinä vähän. Ja kävin lempikorujani läpi. Jotkut on kestosuosikkeja, niin kuin vaikka nuo kuvassa olevat maatuskat. Ostin ne Pulusta noin vuosi sitten ja säännöllisesti ne keikkuu korvissani ja ovat jotenkin niin minua. Nyt tuntuu myös tosi kivalta laittaa väriä päälle, tänään olen palloillut keltaisessa pilvimekossa. Väriä harmaaseen päivään. Korvissa maatuskat.

Kolmen neuleen torstai.

Herään
nykyään joka aamu kuuden ja seitsemän välillä. Tänä aamuna vieressä nukkui Haitula.
Nukkuva lapsi on aina niin kaunis, en meinannut malttaa sulkea silmiäni uudelleen. Ihastella vaan.
Kahdeksan pintaan lopulta nousin ja jätin tytön nukkumaan.
Sanoin heipat miehelle ja isommalle tytölle. Töihin ja kouluun, sitä on heidän arki, minun tässä kotona. Sitten niitä tavallisia aamupuuhia. Ja ikkunanpesua!
Neuloin aamupäivällä isomman tytön neuletakin lähes valmiiksi. Koulusta tultua sitä soviteltiin. Tyttö mietti, että mitkä vaatteet sopisi sen kanssa hyvin. Minä toppuuttelin, kun vielä pitää muutama kerros virkata kaulukseen. Sitten takki on ihan valmis käytettäväksi. Huomenna jatkan ihan loppuun. Nyt en enää jaksa.
 
Keittiössä 
teen sämpylöitä, laitan tiskiä koneeseen ja keitän punajuurisoppaa. Neulon Haitulan villahousuja eteenpäin, ne on olleet keittiöprojektina. Keittiössä istuessani ja touhutessani olen niitä hiljalleen edistänyt. Ehkä ne kohta valmistuu.

Alkuillasta
ystävä tulee lastensa kanssa kylään. Paistetaan hänen tuomasta pannukakkutaikinasta iltapalaa ja keitetään teetä. Tytöt piirtää keittiössä, pojat leikkii legoilla. Me istutaan sohvalla ja jutellaan. Minä neulon aivotonta huivia, jonka aloitin eilen Kättärillä.
Laitan lapset nukkumaan, neulon samalla. Isompi tyttö hokee värejä englanniksi. Purple, brown, pink, green. Ja sitten, että miten kummassa sä äiti neulot niin nopeasti. Paksuhko lanka ja paksut puikot, siinä taika, kerron.
Lapset nukahtaa ja minä heittäydyn sohvalle kyljelleen. Turvottaa ja närästää. Mies on työporukalla syömässä sushia.

Pitkin
päivää olen laskenut Taiston liikkeitä, jossain vaiheessa meinasin jo vähän taas huolestua. Nyt yötä kohti tuntuu yksiössä meno yltyvän. Minä hymyilen ja puhelen vauvalle mielessäni. Ääneen sanon välillä jotain, mutta yleensä se tuntuu vaan hassulta.
Lapset on halailleet mahaani pitkin päivää. Kyselleet, että koska se vauva nyt syntyy. Ja miten se napa oikein tulee ja missä sen pylly on. Ja potkiiks se vielä paljon.
Innokkuudesta huolimatta sitä kuitenkin miettii, että mitähän arki on sitten, kun Taisto jättää yksiön ja muuttaa tänne kuudenneksi?
Tervetullut hän kyllä on, mutta mitähän sisarukset oikeasti tuumaavat? Jaksavatko olla innoissaan vai kyllästyvätkö? Kokevatko, että äiti ei enää riitäkään kaikille?

Kristallipallolle tarjottaisiin töitä.

Odottavan aika.

Herätys
aamulla siinä seitsemän jälkeen. Aamupala ja päivän lehti luettu yhdeksältä. Puoli kymmeneltä mietin mihin tarttuisin ennen neuvolaa. Lapset leikkii duploilla. Neulon muutaman kerroksen takin hihaa eteenpäin. Alan pukea Haitulaa ja pakata laukkua. Isommat jää kotiin. Isoin yski yön ja viettää kotipäivää. Tatti haluaa jäädä seuraksi. Sopii, ei meillä kauan mene.

Vartin
yli kymmenen neuvolassa. Oma terveydenhoitaja ja kätilöharjoittelija. Mittaavat vuorotellen kohdunpohjankorkeutta eivätkä saa mittaa viime viime ja edellistä viikkoa suuremmaksi. Vauvan sydän lyö noin 135 kertaa minuutissa. Minun paino on taas uusilla kymmenluvuilla, verenpaineet hyvät ja hemoglobiini jo 125. Kerron, että minusta vauva liikkuu aika vähän.
Terveydenhoitaja laittaa lähetteen päivystykseen. Ihan vaan kaikelta varalta.
Soitan miehelle ja lastenhoitajalle, että pitäisi mennä.

Käyn
kaupassa Haitulan kanssa. Kuljen vesissä silmin hyllyjen välissä, yritän miettiä mitä lapset haluavat syödä jos minä joudunkin jäämään osastolle. Maalailen piruja seinille. En osaa ostaa oikein mitään järkevää. Kassalla kaivan korttia ikuisuudelta tuntuvan ajan ja kohta henkkareita toisesta pussukasta. Mies tulee vastaan ja halaa.

Kotona
teen lounaaksi pastaa ja soijapyöryköitä tomaattikastikkeessa. Laitan vaaleanpunaiset tulppaanit kylmään veteen likoamaan. Syön ja selitän lapsille, miksi isikin on kesken päivää kotona. Sanon, että ei pidä huolestua.
Kätilöopistolta soitetaan, että joko olen tulossa.

Matkalla
supistelee. Laitan muutaman tekstiviestin ja yritän miettiä kivoja. Samalla kuitenkin pyörittelen pienessä päässä kaikkea turhaa. Mitä ne siellä sinun töissäkin ajattelee, kun kesken päivän jouduit lähtemään, vaikka en edes vielä synnytä. Entä jos en pääsekään Haikaranpesään tämän takia synnyttämään. Vaan kaikista isoimpana kummituksena: Entä jos vauvalla ei ole kaikki hyvin?

Susanna-niminen
kätilö ohjaa minut huoneeseen ja kertoo, että tunnin verran otetaan vauvan sydänkäyrää. Hänellä on kylmät kädet. Hän tunnustelee vauvan asentoa. Arvioi kokoa. Käskee vetää syvään henkeä ja puhaltaa sitten hitaasti ulos. Antaa minulle lyijykynän ja paperia. Laita tukkimiehen kirjanpidolla ne vauvan liikkeet.
Taiston sydän pomputtaa tasaista hyvää käyrää. Tulee supistuksiakin.

Tunnin
päästä kätilö palaa ja kertoo vauvan sykkeen olevan erinomainen. Liikkeitä tunsin 11. Meidät ohjataan odotushuoneeseen odottamaan lääkäriä. Kello on puoli kolme.

Neljän
jälkeen joku käy ilmoittamassa odotushuoneen ovella, että lääkäri on leikkauksessa. Menee kuulema puolisen tuntia. Meitä ennen odotushuoneessa istui jo kaksi naista. Minulla alkaa olla nälkä. Mies käy ostamassa kanttiinista sämpylän ja vissyä.
Vaille viisi lääkäri kutsuu nimeltä. Minä lasken jalat jakkaralta alas, työnnän neuleen laukkuun. Vien lukemani lehden laatikkoon. Kannan kädessäni sormikkaita.

Lääkärille
puran tuntemuksiani. Mietin tätä turvotusta. Kerron verenpaineen olleen hyvä koko raskauden. Ja senkin sanon, että on minulla sellainen olo, että tämä vauva olisi pienempi kuin edelliset. Ei kuitenkaan mikään kamalan pieni kuitenkaan. 3960g, 4700g ja 4450g ne edelliset olivat syntyessään.
Lääkäri tutkii minut ja vauvan. Jotain pientä ne supistukset on saaneet aikaan. Lääkäri sanoo, että synnytys voi edetä nopeastikin, sitten kun se käynnistyy.
Lääkärin kädet on päivän lämpimimmät.
Taiston sydän lyö hyvin. Hän liikkuu vähän. Ultralla kokoarvio on 3800g tai 3900g, mahan päältä lääkäri arvioi 3500g. Kätilö oli sanonut 3200g. Sitä en usko. Kyllä tämä pallo on kuitenkin sen verran iso ja täynnä vauvaa, että uskoisin itsekin neljän kilon hujakoilla pyörittävän.

Vauvalla
on kaikki hyvin, lääkäri kertoo ja minun sydämeltä vyöryy vuoren verran kiviä alas. Saan mennä kotiin. Ennen lähtöäni lääkäri kuitenkin muistuttaa, että jos epäilyttää yhtään niiden liikkeiden määrän kanssa niin aina voi tulla. Turhia käyntejä ei olekaan. Hyvä niin. Niin minäkin ajattelin. Tietenkin toivon, että seuraavan kerran, kun astun Kätilöopiston ovista sisään olisi synnytys käynnissä.

Kaikista parasta on kuitenkin se, että vauvalla on kaikki hyvin. Oikeastaan millään muulla ei ole mitään merkitystä.

Tiimi.

Tyttö 

useamman tunnin itse kotona. Minä olin pienempien tyyppien kanssa kaupungilla huitelemassa. Tapasin ystävää lounaalla, oli niin kiva nähdä pitkästä aikaa ja jutella kaikessa rauhassa. Pikkutyypit piirtelivät penaalistani löytyneillä tusseilla muumitaloja ja meijän taloja. 

Pituutta venyneelle lapselle kävin hakemassa uudet kevätvaatteet ulkoiluun ja keskimmäiselle laitoin varaukseen. Vielä olisi tiedossa ainakin muutaminen kenkien hankkimiset. Sitten kai noiden pitäisi olla aikalailla kasassa.

Kotona 

lapset parkkeerasi piirustuspapereiden ja värityskirjojen kanssa olohuoneen lattialle. Minä lösähdin istumaan. Katselin lapsia, jotka hakeutui koko ajan lähemmäs ja lähemmäs toisiaan. Kerrankin niin, että kenenkään pinnaa ei kiristänyt. Sydänalassani läikähteli.

Tälle

iltaa ei enää mitään kummempia suunnitelmia. Jos nostaisi jalat ylös ja odottelisi, että pannari paistuisi. Ei sitä tiistaihin paljon muuta tarvita. Aikoja sitten aloitettu isomman tytön neule on melkein valmis. Toisesta hihasta enää pätkä ja siinä se on. Jos sitäkin vähän edistäisi. 

Silittelisi mahaa ja olisi vaan.

Aika monta...

...neulottua kerrosta.
...pestyä pyykkikoneellista.
...ripustettua vaatetta.
...luettua kirjainta.
...sanottua sanaa.
...lempeää katsetta.
...aloitettua hommaa.
...odottavaa hetkeä.
...pientä liikettä oikean käden alla.

Vielä tahtoisin...
...neuloa vähän.
...lukea hetken.
...kuiskata hyvän yön toivotukset.

...nukahtaa kainaloon.

Talvirieha.

Huomattiin
tänä aamuna, että taidetaan olla aikuisia. Ennen kahdeksaa jo sängystä ylhäällä päivävaatteissa, lapsille aamupalat syötettynä. Teevesi lämpiämässä, Hesarin sivut kääntyi ja pullataikina kohosi.

Kymmeneltä
pullat oli paistettu ja lapset pukemassa ulkovaatteita. Ja vaikka kaikki oli valmiina niin ilman kiukkuja ei tietenkään selvitty. Äidin verenpaine ja äänentaso alkoi kohota uhkaavasti. Mikä niistä lähdöistä oikein tekee niin hankalia, aina?

Yhdentoista
jälkeen oltiin tehty täsmäisku Valtterille kirpputorille. Löytyi, mitä lähdin etsimään, unipussi vauvalle. Itselleni ostin pitkän neulemekon, joka pääsee kyllä tuunattavaksi. Paksu villaneule ja puolipitkät hihat synnyttää hyvin vahvan olen kuin saksalainen kuulantyöntäjä-mielikuvan. Se ei ole suotavaa. Hihat saavat ainakin lähtöpassit ja helman pituudestakin taidan viedä vähän. Saa nähdä mitä syntyy.

Ennen
kahtatoista oltiin talviriehassa. Monta kaveriperhettä yhdessä paikassa yhtäaikaa. Toisin sanoen lasten iloisia ääniä, aikuisten naurua ja rupatusta. Kiukut oli kadonneet.
Mielettömiä pulkkaliukuja, lumisotaa, majan rakennusta ja puussa kiipeilyä ainakin. Ja lopulta kerhohuoneella mieletön nyyttäripöytä ja yhä vaan loistavaa seuraa.

*

Masurintamalla
ei mitään uutta. Viime yön nukuin kuin tukki. Taisto pysyy yksiössään ja minulla on ihan hyvä olo. Kenkien kanssa alkaa olla jo tosi hankalaa turvotuksen takia, mutta se on aika pieni vaiva loppujen lopuksi. Supistuksia on tiputellut pitkin päivää, mutta vielä kertaakaan ei ole ollut sellainen olo, että soittaisinko lapsenvahdin paikalle.
Taisto liikkuu rauhakseen. Ja jokainen täällä odottaa, että koska...

Lämmin päivä.

Koko
päivä on ollut täynnä ohjelmaa. Suunniteltua ja suunnittelematonta. On ollut kivaa. Äsken tultiin kotiin ja nyt on sellainen olo, että vaihdan vain itseni yövaatteisiin ja kömmin sohvalle hetkeksi neulomaan... tai olemaan.

Viime
yönä heräsin ensimmäisen kerran supistuksiin, jotka poltti takapuolta. Hetken ne kesti kunnes rauhottuivat.
Pyysin miestä hieromaan vähän alaselkää, hän lupasi. Hieroi hetken kunnes nukahti lämmin käsi ristiselkäni päällä. Minä käänsin vähän päätäni ja yritin katsoa häntä hämärässä.
Miten hyvä on, että yön pimeimpänäkin hetkenä vierellä on ihminen, jota voi rakastaa sanomattoman paljon.

Aamulla
syötiin koko perhe yhdessä.
Lapset saivat katsoa lastenohjelmia. Isoin tyttö istui sohvan nurkassa virkkuutyö kädessään, kun hiippailin olohuoneeseen. Tunnistin ilmeen ja asennon. Äitin tyttö.

Hyvä
päivä. Lämmin päivä. Näiden kanssa on ihana olla.

Raitapaita.

Raitapaita
valmistui. Langanpäiden päättelyyn meni varmaan melkein sama aika kuin itse neulontaan. Jämälangat kului kivasti niin kuin oli tarkoituskin.
Ohje neuleeseen löytyy Sanna Vatasen Jämälangasta!-kirjasta. Langat oli sekalaisia puuvillalankojen loppuja varastoista. Novitan Tennesseetä, Online Linien Bingoa ja The Cotton Gardenin Ericaa ainakin. Puikot 3,5 mm ja koukku 3mm. Yläosan neuloin ohjeesta poiketen hieman eritavalla, napin laitoin vain toiselle olalle.

*

Ilma
on odotusta täynnä. Lapset on jotenkin verkaisia. Jokainen tuntuu viihtyvän paremmin yksin kuin sisaren kanssa. Yhteiset leikkihetket muuttuu sekunnissa huutamiseksi, minä menen väliin. Ohjaan toisen toisaalle leikkimään. Jospa se siitä. Mutta ääntä en jaksa oikein korottaa. Yritän hengitellä rauhakseen ja puhella lempeästi. Toistaiseksi on auttanut.
Minun tekisi mieli tehdä monta asiaa, mutta en saa tartuttua kunnolla oikein mihinkään. Vauva on yhä hyvin rauhallinen. Aamulla sain tökkiä oikein kunnolla, että pieni suvaitsi liikkua. Taisin herättää Taiston ihan kesken unien. Mieskin kävi ennen töihin lähtöään höpöttelemässä omiaan navan korkeudella. Siitäkös vauva oikein innostui.
Jotta en jumiutuisi koko päiväksi tähän ihmeelliseen tunnelmaan lupasin viedä lapset elokuviin. Ehkä säkillinen irtokarkkea laittaa vauhtia vauvaankin.

Turvonnut tavallisena torstaina.

Tavallisena torstaina 
saattaa vähän yllättyä, kun ovisummeri soi odottamatta ja oven takana seisoo yllätysvieraita. 
Koti on tietenkin kuin pommin jäljiltä. Tiskit vyöryy pöydältä. Roskapussit odottaa viejäänsä. Olohuone on muuttunut pyykinkuivaustilaksi. 
Toinen kotona olevista ipanoista ei usko, mitä sanon ja toinen juoksee takapuoli vilkkuen huoneesta toiseen ja höpöttelee omia pikkutytön juttujaan. 
Teepöytään voi kattaa kivojen mukien lisäksi kaapista löytyneet keksit, mutta ei mitään itse leivottua. Appelsiinimehu onneksi näyttää kauniilta vaaleansinisessä lasissa.

Tavallisena torstaina
sitä voi huomata, että jalat on heräämisestä saakka järkyttävän turvoksissa ja vauva on rauhoittunut. Välillä pitää istahtaa alas, painaa käsi vatsalle ja oikein kuullostella. Kyllä hän liikkuu. Enemmänkin kuin sen kymmenen vaaditua liikettä tunnissa.

Tavallisena torstaina
toisaalla syntyy lapsi hätäsektiolla, minulle kerrotaan.
Ystävä hieroo keittiönpöydän ääressä jalkaani, kertoo akupisteistä. Missä on suolistoon vaikuttava piste ja missä kohtuun. Yritän painaa ne mieleeni.
Toivon, että turvonneet jalat ei haise pahalta ja tykkään valtavasti, kun minulla on sellainen ystävä, jonka syliin voin nostaa jalkani. Ainakin siksi aikaa, kun eräs taaperoksi yllättäen muuttunut pieni ihme tulee kinuamaan äitinsä huomiota. Vaatii katsellaan, että siirrän jalkani alas hänen äidin sylistä pois.
Tavallisena torstaina mietin, miten pieni hetki on siitä, kun sain olla todistamassa tuon pienen maailmaan tuloa. Nyt hän on jo taapero. Hän puhuu hassuja tiitikielen sanojaan ja saa kummitädin virnistämään leveästi.

Tavallisena torstaina
voi muistaa, että erään kerran, kun ne samat yllätysvieraat tuli meille. Seuraavana päivänä syntyi se pieni tyttö, joka tänään juoksi takapuoli paljaana ympäri kotia.

Symämääniä.

Haitula
kantaa minulle muovisen dalmatialaisen ja pyytää kuuntelemaan symämääniä. Kipittää sohvalle ja nostaa puseroa. Kysyn, että onko sinullakin vauva mahassa. Joo, on leikisti.
Painan dalmatialaisen vasten häneen mahaansa ja yritän pitää vastaavaa ääntä, mitä dopplerista kuuluu. Sitten kerron sykkeen nopeuden ja pikkuäiti hymyilee. Pyyhkii kädellä vatsaansa. Huomenna vauva syntyy, hän ilmoittaa!

Tänään
ollaan käyty ostamassa isommalle tytölle nimipäivälahja. Menty bussilla, metrolla ja ratikalla.
Silitetty pöytäliina ja laitettu tulppaanit maljakkoon, jonka mies toi joskus työreissultaan pohjanmaalta. Kaiveltu keskeneräisiä käsitöitä ja jatkettu yhtä projektia vähän eteenpäin.
Aika kaunis päivä kaikenkaikkiaan. Ulkona tuulee kamalan kovasti, räystäät tiputtaa vettä.
Taistolla on ollut monesti hikka. Minulla ei kummemmin supistuksia tai muita. Vauva viihtyy yksiössään.
Aktiivisen synnytyksen ry ilmoitti, että pikkuallas on Helsingissä vapaana. Vesisynnytyksen mahdollisuus kasvaa heti taas vähän isommaksi, kun amme on täällä kotona ja  suojamuovi siihen hankittu.

Nyt
kuunnellaan dalmatialaisella minunkin masuvauvan symämäänet ja mennään hakemaan muutama keksi syötäväksi. Kumpa voisin yhtä varmana kuin Haitula sanoa: "Huomenna vauva syntyy!"
Laskettuun aikaan on tasan viikko.

Tänään ajattelin:

- että on hauska kuunnella sanoja, joita Haitula toistelee touhutessaan. Esimerkkinä se, kun neiti juoksi asuntoa päästä päähän ja hihkui: "Takkapuut, takkapuut, takkapuut." Mietin, mihin hän niitä takkapuita. Kohta selvisi, että takkapuut liittyi jotenkin pikkuautoleikkeihin.

- on kivaa seurata, kun Tatti rakentaa vaikean palapelin ensimmäisen kerran kokonaan ilman apua. Kokee onnistumisen iloa.

- ihana on myös vastata puhelimeen, kun näyttö vilkuttaa esikoisen nimeä.
"Äiti, mä oon nyt oottelemassa tässä bussipysäkillä."
"Hyvä, tuu varovasti."
"Joo."
 "Moi."
 "Moi -kka."
Ja kohta puhelin soi uudestaan.
"Moi, mä oon nyt bussissa."
"Kiva, tuu varovasti. Nähdään ihan kohta."
 "Joo, moimoi."

Suunnitelmissa vielä tänään:

- laittaa ruuaksi kaalilaatikkoa, soijalla ja rikoituilla ohrasuurimoilla.
- tehdä sämpylätaikina ja toivoa, että apulaiset haluaisi pyöritellä ne valmiiksi.
- käydä postissa.
- imuroida.
- pestä useampi koneellinen pyykkiä.
- raivata pöydälle kasvanut peli- ja palapelivuori kaappiin.
- vaihtaa halliin keväisemmän värinen pöytäliina.
- aloittaa toisen hihan neulominen Taiston raitapaitaan.

Voisin myös:

- skipata kaikki suunnitelmissa tänään -kohdan jutut jos pääsisin synnyttämään. Nimittäin jos pieni ei synny tänään niin onko se sitten vasta 19. päivä? Esikoinen ja Tatti ovat syntyneet 19. päivänä ja Haitula 9. Tasapainon vuoksi Taisto voisi tulla siis tänään. Eikö?
Mitään merkkejä ei kyllä ole. Rintakehää tosin kutittaa, se ei lienee niitä tyypillisimpiä oireita, jotka viittaisivat lähestyvään synnytykseen?