Olen
viettänyt näitä ensimmäisiä päiviä vauvan kanssa nauttien. Tuijottelen vauvaa tuntikaupalla ja muu maailma hukkuu kaiken sen taakse. Pyydän isompia lapsia luokseni, luen heille ja olen valtavan onnellinen, että mies hoittaa arkea. Minä saan olla vaan vauvalle.
Asutaan makuuhuoneessa. Tuoksu on pehmeä. Makea. Vaihdetaan pään ja rinnan alle puhdasta liinaa. Ollaan saman peiton alla.
Annan sormeni ja pieni puristaa. Vien kasvot ihan lähelle hänen kasvojaan, jutustelen. Silitän poskea. Ja hän hymyilee! Kyllä hän hymyilee, olkoon kuinka tahatonta vain, niin minä pahkahdun. Näiden pienten hymyjen ääreen.

Ensimmäisenä
iltana vauvan syntymän jälkeen itketti eikä siitä oikein tahtonut tulla loppua. Päivä oli ollut ilmeisen rankka ja moni juttu oli mennyt hieman eri tavalla kuin olin toivonut.
Synnytys käynnistyi eri tavalla kuin aiemmat. Lapsiveden menoon. Jalat tärisi.
Sairaalassa kätilö sanoi, että en olisi saanut kävellä itse sinne, kun vauva ei ollut kunnolla kiinnittynyt. En tiennyt. Sydän hakkasi ja kiittelin, että kaikki oli hyvin.
Aamulla yhdeksältä supistukset eivät olleet vieläkään napakoituneet. Yhdeltätoista vasempaan kämmenselkään laitettiin kanyyli ja oksitosiinia tippumaan. Hiljakseen.
Synnytys käynnistyi. Supistukset säännöllistyi.
"Äiti ymmärtää, ettei voi päästä veteen tipan vuoksi, " synnytyskertomuksessa lukee. Niin, ymmärsinhän minä sen. Toki, ei sähkölaitteita ja vettä samaan paikkaan. Vaan kyllä se harmitti.
Nojasin vasten miestä, ja kun supistus tuli vieritin hiljaisia kyyneleitä hänen olkapäähänsä. Ehkä he luuli, että itkin sitä kipua.

Kolmelta ruinasin itseni suihkuun. Miten vesi tekikään hyvää. Torkuin kuuman suihkun alla ja nautin.
Neljältä supistukset koveni ja kätilön mukaan vauva oli vielä tosi ylhäällä.
Pyysin ilokaasua. Oli mahdottoman typerä olo. Ei tälläinen pää kuulu synnytyssaliin ajattelin ja silti jatkoin ilokaasun hengittelyä. Ehdotin miehelle, että nyt voisit kertoa niitä huonoja vitsejäsi. Saattaisin ehkä nauraakin. Ja sitten ihan yhtäkkiä kivut koveni.
Myöhemmin kätilö sanoi, että ehkä ilokaasu saikin minut kokemaan kivun entistä kovempana. Joillekin se kuulema tekee niin. Luulen, että hän oli oikeassa. Silti hengitin ilokaasua lopun synnytyksen. Kenties se oli enemmän sitä, että sain keskittyä johonkin muuhun kuin synnyttämiseen. Siihen, että hengitän syvään ja kuulen sen.
Tuli valtavan kuuma ja ponnistutti. Riisuin kaiken pois. Hiki valui, eikä mitenkään päin ollut hyvä. Pyysin jakkaraa. Kun se tuotiin pääni oli niin puuroinen, että en uskaltanut siihen.
Nousin sängylle siihen puoli-istuvaan. Ponnistusta toisensa perään. Lasta maailmaan.
Pidin silmiä suljettuna. Mies oli vieressä. Kuuntelin kätilön ohjeita.


Suljettujen luomien takana oli vihreä pilvi ja minä sen sisällä.


Sattui enemmän kuin koskaan aiemmin samassa tilanteessa. Sanoin sen ääneenkin. Ja sitten taas ponnistin. Vauvan pää syntyi. Sitten kätilö komensi napakasti, että nyt en saa ponnistaa, vaikka ponnistuttaisi. Koko vartaloni heilui ja kätilö teki työtään. Auttoi lapsen hartiat ulos.
Seuraavana päivänä kerrottiin, että vauvan sydänäänet oli heikentyneet aikalailla tuossa vaiheessa ja siksi oli tärkeää saada vauva pian ulos. Kohtu oli työntänyt vauvaa kovasti ja kätilö auttanut. Minä keskityin täysin siihen, että en ponnista. Kuuntelin ohjeita. Synnytyksessä olo on alkukantainen vaan kaiken sen äärelläkin minä muistan, että kätilö tietää, kuinka tilanteessa tulee toimia. Minä teen työtä, mutta kuuntelen neuvoja. Näin tärkeän asian äärellä ei uskalla ruveta touhuamaan omiaan.

Syntyi tyttö. Pieni, rakas, ihana. Yhdeksän pisteen pienokainen. Tummatukkainen prinsessa.

Syntyi istukka. Eikä verta mennyt.

Lapsi nostettiin rinnalle ja ihan kohta hän tarttui ensimmäisen kerran rintaan. Oli siinä tunnin ja imi vain. Ja molemmilla meistä hyvä olla.

Punnitukset ja minä suihkuun. Synnytyksessä auttanut kätilö oli saattamassa jo toista lasta maailmaan. Toinen kätilö kertoi, että hänen pojallaan on sama nimi kuin meidän kohta viisi vuotiaalla. Ja sitten, että perhehuoneita ei ole.
Perhehuoneita ei ole. Miehen pitää mennä yöksi kotiin. Perhehuoneita ei ole ja miehen pitää mennä yöksi kotiin. Itkin.
Mielessä kävi ajatus, että minä lähden vauvan kanssa myös. En jää tänne yksin. En ilman häntä. Miten minä ja vauva pärjätään keskenään?

Osastolla itkeskelin pitkin iltaa. Mies piti lähellään ja minä olin ihan varma, että en pärjää. Että ei tästä tule mitään. Ei ilman häntä. Tässä tilanteessa hän on minulle enemmän kuin kaikki se turva, mitä tarvitsen.
Oloni oli niin kovin pieni ja avuton. Ja kainalossani toinen, vielä pienempi ja avuttomampi.
Onneksi hän tietää, miten minut saa rauhalliseksi.
Kun miehen piti lähteä voin jo ihan hyvin. En enää itkenyt. Vauva oli minun kainalossa, huone hämärä. Pieni nukkui.
Jossain vaiheessa yötä kätilö kävi. Vauva nukkui. Minä yritin nukkua, mutta ei siitä tullut mitään. Tuli jälkisupistuksia.
Ihmettelin tuota pientä. Puoli vuorokautta aiemmin hän oli vielä minun mahassa. Ja nyt siinä, minun vieressä. Siliteltävänä. Rakastettavana. Ihan omana.

Seuraavana
aamuna mies tuli ja minulla oli hyvä olla. Me pärjättiin koko yö vauvan kanssa. Me pärjättiin ensimmäinen yö ja pärjätään vastakin!
Iltapäivällä kätilö tuli ja käytiin synnytys läpi. Kerroin, että vaikka eilen itketti niin nyt on hyvä. Ja synnytys oli myös hyvä, vaikka en päässytkään veteen ja loppurutistus tuntui kovin rajulta. Kerroin, että moni juttu meni toisella tavalla kuin olin ajatellut, mutta onni on terve lapsi. Ja äiti.
Kerroin myös sen, että minusta on tärkeää olla synnytyskessä läsnä. Ja olen kokenut, että nämä synnytykset, missä minulla ei ole ollut epiduraalipuudutusta ovat mahdollistaneet sen. Olen pystynyt toimimaan selvemmin. Aina se sattuu, mutta ajattelen, että se kuuluu asiaan. Ja kipu on jotain sellaista, mitä ei voi selittää tai verrata muuhun. Mutta kaiken sen kivun kestää, koska tietää mitä siitä seuraa.
Oma lapsi.

Olen
viettänyt näitä ensimmäisiä päiviä vauvan kanssa nauttien. Vaikka synnys sattuikin ja ensimmäisenä iltana itketti kovasti nyt on hyvä. Maito on noussut rintoihin. Vauva syö, nukkuu ja kakkaa. Hetkittäin valvoo pidempään. Silloin niitä tummansinisiä silmiä tuijottaessani tiedän, että hän näkee enemmän kuin muut.

Tämän
lapsen syntymisellä oli varmasti suuri tarkoitus. Hän syntyi päivälleen yhdeksän kuukautta siitä, kun rakas Tyyne-Mummoni nukkui pois. Tiedämme kenen nimen lapsi saa yhdeksi omistaan.
Taistosta tuli Tyyne.
Ja vaikka raskausaikana jo tiesimme, että tämä lapsi on todennäköisesti tyttö tuntui masuvauva Taistolta, sen alkuraskaudessa nähdyn unen takia.
Vaan nyt ei ole enää Taistoa, on vaan pieni, joka kertoo koko nimensä meille joku kaunis päivä. Siihen saakka on pieni, vauva. Tyyne-tyttö.