Käytiin melkein pari viikkoa sitten Turussa. Olin ajatellut kirjoitella siitä kivasta, ihanan rentouttavasta päivästä heti kotiin palattuani, mutta paluu venyi ja Turku jäi. Kiva päivä meinasi unohtua.
Tämä miehen kone tuntuu ihan vieraalta kirjoittaa ja ajatuksetkin on jossain ihan muualla. Kivojen asioiden miettiminen tekee hyvää. Vaan se on nyt hyvin vaikeaa. Saisi loppua tämä omissa ajatuksissa rypeminen jo.
Oikeasti mikään ei ole tainnut pysäyttää minua ennen näin. Tuo läheisen sairastuminen ja kuoleman odottelu on pyöräyttänyt miljoonien palojen palapelini sekaisin ja edes nurkkapalat eivät tahdo löytää kohdalleen.
Pala rinnassani muistuttelee sen sijaan olostaan koko ajan.
Mutta nyt Turkuun. Kivempiin tunnelmiin.
Lähdettiin aikaisin aamulla kotoa. Minä nukahdin miehen olkaa vasten junassa ja sain korvakoruni mallisen painauman poskeeni. Mies yritti ottaa siitä valokuvaa.
Turun asemalla etsittiin karttaa. Niin kuin kunnon turistien kuuluukin!
Minä kaivelin noin satakiloa painavasta repusta kalenteria, johon olin kirjoittanut osoitteita ylös.
En tunne Turkua pätkääkään. Vaan jonnekin oli tarkoitus löytää.
Suomen kartasta osaan Turun kyllä sormella näyttää ja murteenkin tunnistan, mutta siinä se sitten onkin. En ollut siinä jonossa missä Turku-tietoutta jaettiin.
Käveltiin ympäriinsä. Kiivettiin jollekin mäelle ja yritettiin ottaa yhteiskuvaa meistä. Pussasin miestä ja se työnsi kielensä väliin. Nauratti ja aurinko paistoi.
Torillamyytiin vihanneksia. Kahvia ja kukkia. Pajunkissaoksia ja perunoita valkoisissa paperipusseissa, joiden kylkiin oli kirjoitettu lajikkeiden nimet.
Mentiinsillan yli Aurajoen toiselle rannalle.
Tuomiokirkko oli mahtava. Siellä sisällä tunsi itsensä hyvin pieneksi. Eikä se paikan luonne, yksin ainakaan, se syy ollut.
En istunut penkkiin, vaan lattian rajaan jollekin portaalle. Katselin ylöspäin ja mietin, että mahtavia juttuja sitä ihminen osaa halutessaan rakentaa.
Käveltiin ympäriinsä ja etsittiin Kirjakahvilaa. Sitä vartenhan sitä oli Turkuun lähdetty, että nähtäisiin ne
Liivian maalaukset ihan oikeasti.
Kun löydettiin perille ostettiin molemmat palat suolaista piirakkaa, teetä tai kahvia. Lueskeltiin vierekkäin. Tai oikeastaa minä vain yritin lukea, mutta ei siitä oikein mitään tullut.
Tuijotin nimittäin herkeämättä maalausta, jossa oli mies ja nainen. Heidän takanaan lapsi.
Se maalaus herätti jotain. Herättää nytkin, kun vaan mietin. Että mahdottoman hienosti siihen oli kahlittu sellainen tunnelma, jonka varmaan jokainen vanhempi tai lapsen kanssa oleva tunnistaa. Minä ainakin.
Hetken hauraus.
Koskaan ei ole väärä hetki lapsen avata silmiä. Koskaan ei ole aikuisten mahdollisuutta ihan kokonaan unohtaa.
Lapsi on syntymästään lähtien koko ajan läsnä. Jos ei puheissa, eikä juuri sen hetken ajatuksissa niin takaraivossa ainakin. Ei lastaan unohda mitenkään.
Vaan maalaus puhutteli minua myös toisella tavalla.
Että miten tärkeitä ovat ne hetket, kun lapsi nukkuu. Aikuisilla on hetki aikaa olla ihan kahden. Se hetki on niin hauras. Voi tapahtua monenlaista.
Voidaan istua vaan hiljaa ja tuijotella toisten neniä.
Voidaan keskustella politiikasta, uskonnosta tai likapyykistä. Alkaa riitelemään tai rakastelemaan.
Lapsi voi herätä ja kammeta syliin. Tai sitten mennään sänkyyn, käännetään kylkeä ja nukutaan hetkessä.
Koskaan ei voi tietää. Eikä pidäkään. Joitakin asioita ei pidä suunnitella loppuun saakka. Ei ainakaan niitä herkkiä helposti haavoittuvia hetkiä.
Jos minulla olisi ollut ylimääräistä rahaa olisin laittanut Liivialle pikapostia ja ostanut sen taulun. Ripustanut kotini seinälle kunniapaikalle. Nyt voin vaan haaveilla siitä.
Kirjakahvilanjälkeen käytiin vielä tutustumassa keskiajan Turkuun Aboa Vetuksessa. Ars Nova jäi toiseen kertaan sillä muualle piti joutua. Kotiinkin oli ajatus...
Kuusi päivää myöhemmin palasin. Lasten luo ikävästä kipeänä. Ikinä aiemmin en ole ollut lapsissa yhtä pitkää aikaa erossa. Kuusi päivää.
Kuusi helvetin pitkää päivää, joina koko ajan todistelin itselleni sitä, miten lapset pärjäävät hyvin ilman minua (ja olin siinä aivan oikeassa) ja miten minun oli tärkeä olla siellä.
Sydän murusina rinnassa ja palapeli levällään.
Läheinen ihminen, joka odottaa kuolemaansa ei ole ihanaa katsottavaa. Siinä sairaalavuoteen vieressä istuessa ehtii miettiä monenlaisia, kun toisesta ei juttuseuraksikaan ole. Ja ne hetket joina hän saa sanan suustaan sanookin jotakin hyvin arkista, eikä mitään tajunnan räjäyttäviä elämänviisauksia. Käsien rasvaaminen, vessaan pääseminen ja vesilasin huulille saaminen on tärkeimmät.
Kuusi päivää on toisaalta hyvin lyhyt aika. Jotkut joutuvat kestämään samaa vuosia. Hatun noston paikka kertakaikkiaan.
Vaan ei se tunne minua ole jättänyt, minkä kanssa silloin siellä painin. Se on koko ajan läsnä ja nyt kun olen kotona mietin lähinnä sitä, että onko oikein, että olen täällä lasten kanssa, kun ne pärjäisivät hyvin ilman minuakin. Vai olisiko oikein olla siellä sairaalasängyn vieressä ja painaa punaista nappia nopeasti jos apua tarvitaan. Auttaisiko se?
Vaikka Turku antoi minulle paljon sinä päivänä, on se kuitenkin juuri nyt minulle paikka, joka muutti suunnitelmani. Pyöräytti minut kuin koppakuoriaisen selälleen. Jätti jalat kohti taivasta. Ei kääntänyt. Enkä minä itse voi oikeastaan tehdä mitään.
Hyvä, ettei kotimatkan junalippuja oltu ostettu etukäteen...
