Synttärijuhlapäivän iltana.

Aikamoinen
päivä. Aamu kahdeksasta ilta kahdeksaan tasainen meno päällä. Koko ajan. Kaikilla.
Ulkoilujen, herkkujen syömisen, pakettien availun ja ystävien tapaamisen jälkeen neljävuotias pysäytti äidin nukkumaan mennessä sänkynsä laidalla.

"Äiti, eikö nii, että iha pienenä vauvana minä söin vaan tissimaitoo? "
"Joo. Se on sitä ruokaa, millä ihan pientä vauvaa ruokitaan."
"Niin ja sitten, kun olin puolivuotias nii aloinmyös syyä maissimössöö."
"Joo, esimerkiks maissimössöö."
"Äiti.
Siitä saakka, kun mä synnyin niin sinä oot rakastanut minua. Ja antanu pusun ja halin joka ilta, eikö nii.

Miten tuo pieni miettiikin noin suuria. Pohtii unirinkulat silmiensä alla näitä.
En voinut kuin pussata. Pussata poskelle, toisellekin. Pienelle suppusuulle, joka odotti siinä sitä jokailtaista iltapusua. Halata ja rutistaa.

Sitten kertoa, että siitä päivästä alkaen, kun synnyit, ja jo ennenkin, rakastin. Rakastin niin kuin rakastan nytkin. Eniten maailmassa vaan sinua, siskoja, isiä. Ja lisätä vielä, että silloin ensimmäisenä yhteisenä iltana siellä isossa sairaalanhuoneessa, missä oli isi ja siskokin, äiti ei saanut unta, kun mietti millaisella ihmeellä sitä on siunattu. Kun nyt minulla on oma pieni poikakin.

Aikalailla samanlaisissa ajatuksissa tänäkin iltana. Neuleen tekelekin jäi käsistä, kun piti ihan pysähtyä miettimään. Hakemaan oikeita sanoja ajatuksiinsa. Ajatuksiin, jotka oikeastaan määrää ihan kaiken täällä.
Lapsi. Se on kyllä todellinen ihme. Joka päivä, ihan kaikkialla.

Ja minun keskimmäinen, ihmepoika Tatti, on jo neljän. Iso poika. Pieni poika. Äitin poika.